Haku päällä
1
Marja epäröi hetken ennen kuin painoi enter-näppäintä. Nyt olisi myöhäistä katua, hän ajatteli, mutta mitä katumista tässä muka voisi olla.
Marja ei olisi koskaan uskonut rohkenevansa moiseen yritykseen. Aikaa rohkeuden kerääminen oli tosin vienyt. Viimeinen painallus, ja profiili oli lähetetty nettideittipalstalle. Kuvaa Marja ei kuitenkaan uskaltanut nettiin laittaa. Joku tuttu voisi nähdä ja olisi tietenkin ajatellut hänen hakevan kumppania näin epätoivoisesti. Vaikka eihän siitä ollut kyse. Ei Marja varsinaisesti kumppania etsinyt. Näin hän ainakin itselleen uskotteli. Eikä hän missään tapauksessa ollut epätoivoinen. Hän muisti aina kehua kaikille, kuinka mukavaa yksin eläminen oli. Oli oma rauha, eikä kukaan sotkenut paikkoja, ei ollut vaatimassa mitään. Marjan kolme vuotta kestänyt yhteiselämä Arin kanssa tuntui jo kaukaiselta muistolta.
Nyt hän kuitenkin oli tehnyt päätöksensä. Hän oli ajatellut, että haluaisi kokea elämässään vielä jotain. Miksei seikkailunkin, vaikkei Marja varsinaisesti seikkailua etsinyt. Jotain muuta, jotain pysyvämpää. Läheistä ihmissuhdetta, omaa sielunkumppaniaan hän kaipasi, oli kaivannut jo kauan. Ei Marja kyllä tosissaan uskonut sellaista netin treffipalstoilta löytävänsä, mutta varma ei voinut olla ennen kuin kokeili. Ennen kuin olisi liian vanha. Missäpä hän miehiä tapaisi, vapaita ainakaan. Työpaikalla heitä ei ollut, paitsi nuoria pätkätyöläisiä.
Ensin koko ajatus oli tuntunut uhkarohkealta. Miten hän voisi sellaista tehdä, mutta pikkuhiljaa ajatus oli kuitenkin kypsynyt. Sisko oli suositellut ja usuttanut. Siskolle hän ei kyllä kertoisi asiasta. Ikinä. Tai ehkä sitten joskus, jos olisi jotain kerrottavaa.
Alun perin ajatus oli tullut Marjan mieleen kahden vastaeronneen ystävyksen keskustelunpätkästä, jonka Marja oli sattumalta kuullut. He olivat puhelleet, että entisten ukkojen tilalle hommattaisiin uudet. Marja oli miettinyt itsekseen, että miten niitä miehiä hankittiin. Ja ettei hän ainakaan osaisi.
Jo pelkän nimimerkin keksiminen oli ollut vaikeaa. Lopulta Marja oli päätynyt Annetteen, muunnokseen toisesta etunimestään. Profiilin tekeminen oli tuntunut ylivoimaiselta. Oli vaikea kehua itseään, tuoda esiin hyviä puoliaan, vaikuttaa sellaiselta kiinnostavalta ja hauskalta naiselta, jolla oli kaikki kunnossa, puuttui vain oma rakas, jonka kanssa tehdä kaikkea kivaa tai vain kyhnätä kylki kyljessä. Ei Marja mikään tosikko tai huumorintajuton ollut, eikä tiukkapipokaan, vaikka jotkut sellaiseksi luulivat. Päällisin puolin kaikki oli toki kunnossa Marjan elämässä: oli työpaikka ja talous tasapainossa pienestä palkasta huolimatta. Ei voinut edes kehua mielenkiintoisilla harrastuksilla, kun niitä ei ollut. Ei näillä markkinoilla voinut sanoa olevan raflaavaa keroa lukevansa mielellään vapaa-aikanaan, vaikka se kuului tavallaan työhönkin. Eikä voinut, etenkään ei voinut, kertoa harrastavansa pientä näpertelyä, jota ei voinut edes kunnon käsitöiksi kutsua.
Inspiraatiota hakiessaan Marja oli lukenut muiden profiileja, vaikka eipä niistä juuri apua ollut. Ei hän viitsisi kirjoittaa mitään, mikä tuntuisi hänestä itsestäänkin teennäiseltä tai pinnalliselta. Ulkonäöstään hän ei ainakaan halunnut mainita mitään. Ei Marja ruma ollut, mutta 38-vuotias oli 38-vuotias, eikä siitä nuoremmaksi muuttuisi, vaikka kuinka kehuisi olevansa katseenkestävä. Sana, joka tuntui toistuvan monissa naisten ilmoituksissa. Marjasta koko sana oli outo. Painoaankaan Marja ei viitsinyt mainita. Ei hän ylipainoinen ollut, mutta ajatteli, että jos joku haluaisi tutustua häneen, niin ei kai se paino tärkeä ollut.
2
Hajamielisenä Heikki selaili kannettavastaan deitti-ilmoituksia. Hän oli lueskellut niitä aiemminkin ulkopuoliseksi itsensä tuntien.
– Ei tämä ole minun juttu. Naiset saavat niin paljon vastauksia, jopa satoja, ettei minun kannata niille vastailla. Jos nyt kuitenkin katselisin, mitä tulisi, jos pistän hakuun vain 38-vuotiaat Helsingistä, hän synkisteli.
Tuoreimmat ilmoitukset tupsahtivat ensin ruudulle.
– Tuo ekahan on vain muutama minuutti sitten kirjoitettu, jopas sattui. Mitähän typykkä kirjoittelee?
-------------------------
Nimimerkki: Annette
Ikä 38
Sukupuoli: Nainen
Syntymäpäivä: 17.5.1970
Profiilin otsikko: Rannalla
Profiilini ilmoitusteksti:
Ihanat vaaleat pilvet
liukuvat taivaalla.
Hiljaa ja lumoavasti
laulaa ulappa.
Aaltojen hyväilyistä
hiekka on väsynyt
Tulisit aivan hiljaa
tulisit juuri nyt -
(Saima Harmaja, Rannalla)
Maakunta: Uusimaa
Kaupunki: Helsinki
Pituus: 160 cm
Paino :
Siviilisääty: Sinkku
Koulutus: Yliopisto/korkeakouluopintoja
Lapset: Ei ole
Haluan lapsia: En
Työssäkäynti: Kyllä
Tulot: ---
Ruumiinrakenne: Normaali
Silmien väri: Siniharmaa
Hiukset: Vaaleat
Tupakointi: Ei
Alkoholin käyttö: Joskus
Syntyperä: Suomalainen
Uskonto: Evankelisluterilainen
Seksuaalinen suuntautuminen: Heteroseksuaali
Ammatti: ---
-------------------------
– Eipä tuossa mikään pahasti töki. Kun se ei ole liittänyt kuvaansa, niin ei kai se heti paljoa vastauksia saa? Jospa sittenkin vastaisin nyt, niin olisin varmaan ensimmäisenä näkyvissä.
– Turhaa touhua se varmaan olisi, kun se saa lisää vastauksia, eikä minussa ole mitään erikoista, naisia kiinnostavaa. Ne vihaavat tämmöisiä aivan tavallisia, rehellisiä miehiä, nyrpistävät nenäänsä ja ajattelevat ilkeitä. Kaikki ne ovat kuitenkin oikukkaita tunteittensa pompottelemia femakkoja. Niin kuin Annakin. Vuoden se on kiljunut elatusavuista ja lapsista, vaikka parhaani olen tehnyt.
– Tuo runo... täytyy katsoa tarkemmin. Sehän käskee tulla nyt heti! Mitä se oikein vihjailee, onko tämä sittenkin joku juoni, maksullinen nainen? Ei voi olla, vaikka eihän tuo ole ammatistaan mitään puhunut. Olisikohan se työtön tai köyhä? Jos olisi, niin ei pelottaisi vastata niin kuin jos se olisi joku lääkäri tai muu uraohjus.
– On sillä kyllä soma runo, kun tarkemmin luen. Tykkää vissiin merestä. Pitäisi olla veneet ja vempeleet niille, että kelpaisi. Kun mies tulee luksuspurjeveneellä Kaivopuiston rantaan, niin ovat naiset myytyjä kaikki. Ei näillä open palkoilla semmoisia, pitäisi olla af tai von tai jotain, ja perinyt tehtaita ja kartanoita.
– Mutta ei se puhu veneistä eikä kalliista matkoista, rannalla vaan haaveilee. Jospa se olisi sittenkin tavallinen ihminen, ei niitä rahan ja vallan perässä juoksijoita? Voisi se ollakin, kun noin nätisti puhuu pilvistä ja ulapoista ja väsyneestä hiekasta. Ja sitäkin varmaan väsyttää, niin kuin minuakin nyt. Jos sittenkin kirjoittaisin lyhyesti vaan. Ei siitä mitään tule, mutta ei kai tässä juuri nyt mitään tähdellisempääkään.
– Mitä ihmettä minä sanon sille? Että olen eronnut nelikymppinen, tavallinen mies, joka on väsähtänyt vähän kaikkeen, mutta pitäisi naisen kanssa sänkyhommiin päästä? Ei, äkäisenä se heittää roskikseen sellaiset, vaikka oikeasti sillä vähän mieli tekisikin. En minä hienoja runoja osaa, enkä henkeviä kirjoitella, eikä ole sille ihmeellisiä kokemuksia kerrottavaksi.
- Aika mukava nimi tuo Annette. Jospa se onkin pieni ja vaaraton? Isot päällepäsmärit ja feministit hittoon! Tuntuu, että me voitaisiin sopia yhteen aika hyvin, Heikki ja Annette. Ei hassumpaa. Voitaisiin käydä hänen rannallaan sitten katselemassa keväiselle merelle, ulappaa ja pilviä, ja minä pitäisin häntä kädestä ja hän sanoisi, että ”tulisit juuri nyt” ja sitten minä sanoisin, että sinähän ilmoituksellasi kutsuit tänne! Sitten me muistelisimme, kun hän kirjoitteli omaa ilmoitustaan, ja minä vastasin hänelle. Nyt yhtäkkiä olemme yhdessä kalliolla tähyilemässä ulappaa kevään lauhkeassa tuulessa.
– Huh, mitä minä jo kuvittelinkaan! Ei se kuitenkaan vastaa minulle, perhana! Ylpeitä diivoja ne on kaikki tyynni, sortavat miehiä ja leikkivät ja heittävät pois. Alfaurokset keräävät kaikki naiset. En ryhdy moiseen pelleilyyn, otanpa oluen.
Heikki nouti jääkaapistaan pullon Olvia ja siirtyi ikkunan ääreen hörppäämään pullosta. Puun oksat huojuivat tuulessa ilta-auringon säteissä, ja varjot aaltoilivat valkoisella seinällä. Levottomuus valtasi Heikin mielen. Runo jäi kiusaamaan mieltä ja lomittui ulkonäkymään, aalloiksi, varjoiksi, pilviksi, ihmisen ikäväksi toisen luo. Hän ei voinut pysyä paikoillaan, oli pakko kävellä ympäriinsä. Katse osui uudestaan aaltoilevien oksien varjoihin. Lapsuuden muistot, savun haju kotisaunasta, maalta, tulvahtivat yhtäkkiä merkillisen väkevinä mieleen.
– Tässäkö se elämäni oli? Loppuelämä tämmöistä tylsää rahjustamista päivästä toiseen? Kyllä tuonne rannalle pitää päästä Annetten kanssa, tai sitten vaikka yksin sinne. Olkoon miten oli, kyllä sille vastaan edes jotain. En pitkiä hempeilyjä ja oppineita jaarituksia osaa.
Heikki sommitteli lyhyen viestin Annettelle.
Hei Annette,
hämmennyin runostasi niin, että tuli vastustamaton kaipuu tuolle rannalle.
Heikki
3
Ennen nukkumaan menoa Marja tarkisti, olisiko hän jo saanut vastauksia, vaikka tunsikin itsensä typeräksi avatessaan jälleen tietokoneensa. Ei hänen näin innokas pitänyt olla. Päästyään omalle sivulleen palvelimessa hän näki, että hänen profiiliinsa oli tutustuttu kymmenen kertaa. Hänen sydämensä hypähti. Oli kuitenkin niin monta, jotka olivat halunneet lukea hänestä. Ja hän oli saanut kaksi viestiä. Marja avasi ensimmäisen viestin ja luki jännittyneenä, mitä tuntematon oli kirjoittanut.
Viesti nimimerkiltä ”Alfonso” oli lyhyt. Mies kertoi kiinnostuneensa hänestä ja pyysi lukemaan hänen profiilinsa sekä vastaamaan, jos häntä kiinnostaisi. Jännittyneenä Marja näpäytti nimimerkkiä ja sai miehen profiilin näytölleen. Mies oli 50-vuotias, etsi seikkailua avoliittonsa piristykseksi. Tai eihän hän näin suoraan sitä sanonut vaan ehdotti hienotunteista salaista suhdetta teatterin ja muun kulttuurin merkeissä. Marja oli pettynyt, vaikka sitä oli vaikea myöntää edes itselleen. Luuliko mies olevansa niin vetovoimainen, että nainen kuin nainen haluaisi toiseksi naiseksi. Vai luuliko mies Marjan olevan niin epätoivoinen, että salainen suhde kiinnostaisi häntä? Ei koskaan enää, oli Marja päättänyt. Yksikin kerta oli ollut liikaa. Pahinta ei edes ollut salailu tai valehtelu, jota suhde oli vaatinut. Pahinta oli ollut itsensä pettäminen, luulottelu siitä, että toinen oli ollut yhtä tosissaan kuin hän itse, itsekunnioituksen menettäminen. Loukkaavaa oli ollut myös Tapion kiertely ja kaartelu. Välillä helliä viestejä ja toisinaan välinpitämättömyyttä.
Se oli kuitenkin jo ohi. Marja oli päässyt asian yli. Ja nyt hän oli ottanut ohjat omiin käsiinsä ja hän aikoi olla itse valikoiva eikä suinkaan juosta ensimmäisen – eikä kyllä toisenkaan – ehdokkaan salarakkaaksi.
Marja avasi toisen viestin, joka oli nimimerkiltä Heikki. Olikohan se miehen oikea nimi? Tämäkin viesti oli ytimekkään lyhyt, mutta jotenkin vetoava. Hän luki miehen profiilista: 40-vuotias mies etsi elämänkumppania. Pitäisikö sille vastata jotain heti? Noin lyhyeen viestiin oli vaikea keksiä vastausta. Marja mietti ja kirjoitti lyhyen vastauksen, jossa kuvaili itseään muutamalla sanalla ja kertoi vapaa-ajan vietostaan: lukemisesta, teatterista, kävelyretkistä.
4
Hei Annette!
Koruttoman kaunis ilmoituksesi sai minut suunniltani. Olen antanut alitajunnan askaroida tekstisi parissa, ja sieltä on kummunnut yllättäviä viestejä.
Saanko kertoa niistä?
Tämä on hieman vaarallista. Kerran, kauan sitten eräs tyylikäs ja sivistynyt leidi loukkaantui aivan silmittömään raivoon, kun kirjoitin arvelujani hänelle.
Voitko mitenkään arvata, että tuo Saima Harmajan runo on ollut huoneeni korkkitauluun nuppineuloilla kiinnitettynä jo pitkään? On pakko vastata sinulle!
Annoin alitajunnan työstää ilmoitustasi yön yli. Nyt aamulla tuli merkillisen vahva tuntu, että elämäsi liittyy olennaisesti kirjoihin ja kieleen. Ehkä olet opiskellut kirjallisuustiedettä, opetat suomen kieltä tai jotenkin kirjoitettu sana on sinulle läheistä.
Tuntuu, että elät vaatimatonta ja yksinkertaisen kaunista elämää, mutta sinussa on potentiaalia kehittyä, puhjeta kukkaan kevään myötä. Ehkä olet kokenut vastoinkäymisiä, joista olet toipumassa niin, että uskallat katsella uudestaan ulapalle, haaveillen?
Sinulle on saattanut tulla viime aikoina voimakas kaipuu löytää kumppani. Tunteen voimakkuus on ehkä hämmästyttänyt itseäsikin. Vai vaistosinko aivan väärin nykyiset tuntosi?
Keskustelin sisareni kanssa ilmoituksestasi. Hän arveli, että voisit olla mielenkiintoinen ihminen ja kehotti vastaamaan sinulle. Googlasin runostasi. Kaarina Määttä, "rakkausprofessori" Rovaniemeltä, on sitä mieltä, että ne, jotka ovat valmiita rakastumaan, tykkäävät tuosta runosta. Hormonit hyrräävät ja saavat rakastumaan melkein vaikka pahvilaatikkoon, kun se sopivasti kohdalle sattuu. Ankanpoikanen ottaa emokseen ensimmäisen liikahtavan esineen, vaikka pahvilaatikon.
Veikkaan, ettei sinulla ole kissaa taikka koiraa nyt, vaikka olet sellaista harkinnut.
Tunnut ainutlaatuiselta, vaikealta luokitella mihinkään lokeroon. Närkästyisit varmaan yrityksestäkin lokerointiin, vaikka Tilastokeskus parhaansa yrittää. Ilmeisesti kuulut naislokeroon, sinkkuihin, ja 38-vuotiaiden lokeroon
. Onko Eurosinkut tuttu ryhmä sinulle? He järjestävät monenlaisia tilaisuuksia pääkaupunkiseudulla, esim. kulttuuririentoja, joista varmaan olisit kiinnostunut.
Jos sinua ei kiinnosta edetä kirjoitellen kohti mahdollista elämänkumppanuutta, olisi silti kiva keskustella sähköpostitse mahdollisina ystävinä vaikkapa kumppanin etsinnästä netissä. Millaisia näkökohtia ja kokemuksia sinulla on?
Olen äärimmäisyyksien ihminen, epätavallista elämästä etsivä, sanoo sisareni. Mutta arvostan elämän perusasioita, kauniita asioita, luen ihmissuhteista ja opiskelen elämää. Olen tyytyväinen elooni ja olooni, onnellinen. Tuntuu, että elämäni on täysin hallinnassani, vain elämänkumppani puuttuu. Ulkoisesti elämäni puitteet ovat hieman erikoiset nykyään, ja ne saattavat kääntyä suuntaan taikka toiseen.
Tuntuu, että sinä kenties tahdot kiiruhtaa hitaasti, kirjoitella ensin rauhassa? Se sopii minulle.
Kirjoittelemisiin
Erkki
5
Iltapäivällä töissä oli hiljaista. Marja piti työpaikastaan erityisesti silloin, kun kirjastossa vallitsi rauha. Olikohan hän väärässä ammatissa, kun asiakkaat ja etenkin lasten metelöinti ja ympäriinsä juoksentelu kävivät toisinaan hänen hermoilleen. Ehkä hän ei sopinut asiakaspalveluun, kun asiakkaat tuntuivat usein työläiltä kysymyksineen ja vaatimuksineen.
– Mitä sulle kuuluu?
Marja hätkähti ajatuksistaan ja nosti katseensa pöytänsä vieressä seisovaan työtoveriinsa. Annu oli tummahiuksinen, pitkä ja hoikka nuori nainen, jolla oli kaksi pientä lasta. Kateuden pistos kaihersi Marjaa. Miksi hänellä ei ollut omaa perhettä? Pian olisi jo myöhäistä saada lapsia, vaikka sopivan kumppanin löytäisikin. Hänen oli vaikea ymmärtää perheellisten valitteluja elämästään. He eivät voineet ymmärtää, millaista oli palata joka ilta tyhjään kotiin. Ystävät olivat ehdottaneet, että Marja hankkisi koiran seurakseen. Siitä oli kuulemma hyötyäkin, koska koiraa olisi ulkoilutettava monta kertaa päivässä, ja siinä samalla Marjakin saisi liikuntaa. Marja nyt vain ei ollut koiraihmisiä.
Marja googlasi koneellaan ja päätyi Eurosinkkujen sivustolle. Uteliaana hän tutkaili etusivua ja mietti, millaisia ihmisiä nämä eurosinkut oikein olivat. Oliko tämä joku nuorten porukka vai olisiko siellä hänen ikäisiään. Etusivun tapahtumakalenterista hänen silmiinsä sattui ilmoitus kirjadeitistä. Selvisi, että tarkoituksena oli tavata muita kirjanystäviä ja vaihtaa mielipiteitä neljän minuutin ajan vastakkaista sukupuolta olevien kanssa. Eräänlainen pikadeitti, mutta ideana oli puhua kirjoista eikä itsestä. Marja oli jo aiemmin lukenut pikadeitistä, mutta hän ajatteli, ettei se kyllä välttämättä sopinut jäyhille suomalaisille. Tosin olisi varmasti helpompaa puhua kirjoista kuin itsestään outojen ihmisten kanssa. Ehkä se olisi jopa hauskaa; kyllähän Marja kirjoista juttua keksisi. Voisiko siihen osallistua, mahtuisiko vielä mukaan? Tapahtuma olisi jo perjantai-iltana, maaliskuun 23. päivänä.
Illalla Marja luki vastauksen kirjadeitin järkkäriltä sähköpostistaan. Hän mahtuisi kirjadeittiin mukaan, mutta nyt häntä alkoi jo mietityttää. Mikä olisi sopiva kirja? Pitäisikö valita joku sellainen, joka kiinnostaisi miehiäkin? Varmaankaan ei kannattanut ottaa mitään klassikkoa; joku suomalainen voisi olla sopiva. Ehkä Jari Tervoa tai Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie voisi olla hyvä. Vai oliko se kehuttu ja jo loppuun kaluttu. Oma lempikirjailija olisi parempi, mutta kun Marjalla ei ollut lempikirjailijaa vaan hän arvosti monenlaisia sanankäyttäjiä. Naisten kirjoittamat kirjat olivat tietenkin lähempänä hänen ajatusmaailmaansa. Sitten Marja keksi: hän ottaisi Pirjo Hassisen Mansikoita marraskuussa. Siitä voisi miettiä etukäteen jotain teemoja, joista voisi keskustella.
Suomi24:n treffisivuston postilaatikossa oli viesti Patrikilta, joka sanoi Marjan vastaavan hänen ihannenaistaan. Patrik sanoi haluavansa tutustua häneen lähemmin, ensin kirjoittelemalla ja sitten myöhemmin kasvokkain. Hän kertoi olevansa 39-vuotias, asuvansa kahden kuusivuotiaan poikansa kanssa, avoliitto oli päättynyt eroon vuosi aiemmin. Patrikilla oli pieni kirjakauppa, mutta hän ei maininnut kaupan nimeä eikä paikkaa.
Tämä mies tuntui Marjasta heti lupaavalta: yksinhuoltajaisä pienen poikansa kanssa. Lisäksi kirjat olisivat heille yhteinen kiinnostuksen kohde.
6
Puoli seitsemältä perjantai-iltana Marja avasi Koko Teatterin oven ja astui sisään ympärilleen katsellen. Ilmoittautumisjonossa oli jo kymmenkunta naista ja muutama mies. Paikka vaikutti hieman kuluneelta, kiltisti sanottuna boheemilta, mutta oli koristeltu kynttilöin ja siksi mukavan hämyisä ja intiimi.
Ilmoittautumisen ja alkuhälinän jälkeen, kun naiset olivat löytäneet pöytänsä ja miehet seisoskelivat naisia silmäillen, järkkäri esitteli itsensä ja kertasi vielä kirjadeitin kulun. Marja odotti jännittyneenä ensimmäistä keskustelukumppaniaan.
Mies hymyili miellyttävästi ja esitteli itsensä Raimoksi. Hän oli hieman yli 30-vuotias, pitkä ja komea. Marja tuumi, ettei hän varmaankaan olisi kiinnostunut itseään vanhemmasta naisesta. He pääsivät kuitenkin heti juttuun ja mies kertoi valitsemastaan Reijo Mäen dekkarista Keltainen leski. Marjakin oli lukenut sen joitakin vuosia aiemmin, vaikkeivät Mäen teokset hänen mielilukemistaan olleetkaan. Keskustelu oli vilkasta, ja Marjakin sai kertoa omasta kirjastaan. Raimolle hänen valitsemansa kirja oli ennestään tuntematon, eikä hän oikein tuntunut innostuvan kirjan parisuhdeteemasta.
Seuraavienkin keskustelukumppanien kanssa syntyi mukavaa ajatustenvaihtoa. Joillakin oli mielenkiintoisia kirjavalintoja ja Marja mietti, mitähän ne kertoivat heistä ihmisinä.
Tauon aikana oli kiva nousta ylös ja hakea syötävää ja juotavaa. Marja katseli muita osallistujia ja huomasi, että osallistujat olivat etupäässä noin 40-vuotiaita ja vanhempia. Hilpeä puheensorina täytti teatterin lämpiön ja Marja jutteli parin vieressään seisovan naisen kanssa. Baarimikko katseli uteliaana erikoislaatuista tapahtumaa, ja Marja kävi ostamassa ranskalaista siideriä ennen kuin palasi paikalleen tauon päättyessä.
Ilkka oli lyhyt ja vaalea, tavallisen suomalaismiehen näköinen. Hän kertoili laveasti valitsemastaan Henning Mankellin Leopardin silmä -kirjasta, joka kertoi ruotsalaismiehen elämästä Sambiassa. Hän kertoi lukevansa melko paljon, aina kun aikaa muilta harrastuksilta jäi. Marja ei ehtinyt juuri omaa kirjaansa esitellä, mutta kuunteli mielellään suulasta kaveria. Samalla hänen oma jännityksensäkin katosi. Välillä syntyi pientä hämminkiä, kun miehet pöytään vaihtaessaan sotkeutuivat vuoroissaan, mutta sekään ei hyväntuulista tunnelmaa pilannut.
Illan loppupuolella Marjaa alkoi jo uuvuttaa uusien ihmisten tapaaminen ja nopeasti vaihtuvat keskustelut. Viimeisenä hänen pöytäänsä istui Teemu, joka oli keskimittainen ja mukavan näköinen, noin 45-vuotias, Marja arvioi. Hän vaikutti hieman ujolta, ja niinpä Marja alkoi kertoa kirjastaan ja kirjailijasta, joka kirjoittaa rohkeasti, omaperäisellä tyylillään. Teemukin innostui sitten puhumaan omasta valinnastaan, Salman Rushdien Shalimar, ilveilijästä, joka kertoo 1960-luvun Kašmirista ja siellä alkaneiden tapahtumien seurauksista toisella puolen maapalloa, Kaliforniassa, 1990-luvulla.
Illan ohjelma päättyi plussien kirjaamiseen järkkäreille jätettäviin lomakkeisiin. Pikadeittien periaatteen mukaan plussa annettiin henkilölle, jonka haluaisi tavata uudestaan kahden kesken oikeilla treffeillä. Marja antoi plussan Teemulle ja Ilkalle.
Kotimatkalla Marja mietiskeli kulunutta iltaa, kivaa tunnelmaa ja mukavia ihmisiä ja oli tyytyväinen, kun oli rohjennut lähteä mukaan. Voisihan tämä Eurosinkut olla ihan sopiva foorumi saada uusia ystäviä ja mielekästä puuhaa vapaa-ajalle. Yhdessä olisi kivempi mennä eri paikkoihin.
Kääntyessään Toiselle linjalle Marja joudutti askeleitaan, sillä häntä alkoi palella viileässä iltayössä. Kun hän tuli alaovella ja etsi avainta laukustaan, hänen taakseen ilmestyi pimeästä mies. Marja säikähti, mutta mies alkoi jutella ihan normaalisti ja kertoi muuttaneensa taloon aivan äskettäin. Marja rauhoittui ja avasi ulko-oven. Mies tuli Marjan kanssa yhtä aikaa sisälle, ja he odottivat hissiä yhdessä. Mies jutteli kohteliaasti niitä näitä lopputalven säästä ja muutostaan Espoosta Kallioon. He astuivat yhdessä hissiin ja Marja painoi kahdeksannen kerroksen nappulaa. Mies ei painanut mitään kerrosnappulaa hississä, ja Marja mietti, oliko mies muuttanut samaan, talon ylimpään kerrokseen, missä hän itse asui. Kuka hänen naapureistaan olisi muuttanut pois? Marja oli hyvän päivän -tuttu pitkäaikaisten naapureidensa kanssa. Olisihan hänen pitänyt tietää, jos naapuri oli vaihtunut. Marja ei kuitenkaan viitsinyt kysyä sen tarkemmin, ettei olisi vaikuttanut uteliaalta.
Hissistä astuessaan mies seurasi ja yhtäkkiä Marja tunsi miehen käden hartioillaan. Käsi pakotti hänet kääntymään, ja mies yritti suudella häntä. Marja kiskaisi itsensä irti ja huusi, että mies jättäisi hänet rauhaan. Nopeasti Marja perääntyi, sai ovensa auki ja pääsi asuntonsa eteiseen ja sulki oven. Hän tärisi, sydän hakkasi ja hän vajosi eteisen lattialle. Häntä alkoi pelottaa vasta nyt, kun tilanne laukesi.
7
Marja kiiruhti kohti rautatieasemalla sijaitsevaa Ooster baaria, hän oli viipynyt vaatekauppoja kierrellen pitempään kuin oli aikonut. Taru varmaan jo odotti häntä. He olivat tutustuneet opiskellessaan Tampereella ja olleet siitä asti ystäviä.
Baarissa ei onneksi vielä ollut paljon väkeä. Taru istuikin jo pöydässä lasi edessään. Marja tervehti ja kävi sitten hakemassa juotavaa.
– Miten sulla menee? Ei olla nähty pitkään aikaan.
– Ihan sitä samaa, tavallista arkea ja työtä ja Jarnon kanssa riitelyä, Taru vastasi kyllästyneen kuuloisena. Entäs mitä sinä?
– No, vaikka mitä. Eilen kyllä sattui aivan kamala juttu.
Marja kertoi Tarulle edellisillan välikohtauksesta.
– Oletko ilmoittanut poliisille?
– En. En minä ajatellut sitä tehdä, kun varsinaisesti ei tapahtunut sen pahempaa. Vaikka kyllä minä säikähdin.
– Ei, kun kyllä sun pitäis ilmoittaa poliisille.
– Mistä sä muuten olit tulossa?
– Sellaisesta kirjadeitistä.
– Mistä?
Marja selitti Tarulle kirjadeitin kulkua ja kertoi illastaan.
– Ja arvaa, sain yhden täysmatchin ja kaksi plussaa. Nyt sitten vain odottelen, josko arvon herra ottaa yhteyttä.
– Etkö itse voi?
– No, voisin tietysti, mutta katsotaan nyt.
– Etkä kyllä arvaa, mitä tein viime viikonloppuna. Laitoin ilmoituksen suomi24:n treffipalstalle.
– No, onko tullut vastauksia?
– Joo, yksi täysi kaheli kirjoitti kaikenlaista sekavaa siitä, millaiseksi hän minut luulee. Oikeasti se oli kyllä arvannut aika hyvin, mut se on aika pelottavaa. Toinen ukko oli taas elämäänsä kyllästynyt, eronnut mies, mutta vaikutti muuten melko selväjärkiseltä. Ja kuvittele yks taas ehdotteli salasuhdetta, vaikka oli avoliitossa! Ei taatusti kiinnosta.
– Uskon kyllä, et ei sua sellainen kiinnosta, etenkään Tapion jälkeen. Eikö ollut yhtään lupaavaa tyyppiä?
– No, on siellä kyllä kaks sellaista, jotka vois mua kiinnostaa. Patrik kirjoitti olevansa kuusivuotiaan pojan yksinhuoltaja ja kirjakauppias. Ja sit Antti tuntuu olevan tosi innokas tapaamaan, lähetti kuvansa ja on tosi komea. Antoi kännykkänumeronsa ja halusi soittaa, et voitaisiin sopia, missä tavataan.
– No, annoitko numeron?
– En vielä ainakaan.
– Eiku anna mennä vaan. Ei sua kukaan kotoa tule hakemaan.
Baari oli täyttynyt vähitellen. Marjan ja Tarun viinilasit olivat tyhjentyneet keskustelun aikana, ja he lähtivät syömään Don Giovanniin.
8
Marja ryntäsi Antin tapaamiseen Esplanadin Kappelin kahvilaan puoli tuntia etuajassa.
Hänen sydämensä muljahti, kun hän äkkäsi kahvilan toisen erkkeripöydän olevan vapaana. Rakastavaisten suosikkeja. Hän merkitsi takillaan paikan ja haki kahvin. Kansainvälinen sorina tulvi korviin, ja palmut henkivät mennyttä aristokratian aikaa. "On tämä sopiva ympäristö ensitapaamisellemme".
Marjaa oli aivan heikottanut, kun oli saanut sähköpostissa vihtiläisen sinkkumies Antin kuvia. Antti oli myhäillyt kuvissa isoleukaisena, kirveellä veistettynä alfauroksena. Puhelimessa mies oli kuulostanut luontevalta ja luotettavalta kuin telkkarin uutisankkuri.
"En minä voi tässä odotella, vaikutan liian innokkaalta", Marjalle pälkähti päähän. "Hänkin tulee varmaan etuajassa".
Hän jätti kahvinsa kesken ja pakeni katselemaan Marimekon ikkunoita.
Kännykkä soi. "Ei kai hän peruuta tapaamistamme?"
– Älä ota sitä minun miestä.
– Anteeksi, kuka puhuu?
– Minä oon sen miehen vaimo, jonka sinä tapaat ihan kohta.
Joku varmaan vitsailee, Marja ajatteli, mutta hoksasi sitten, ettei kukaan tiedä tapaamisesta.
– Ei voi olla totta!
– On se totta, katsoin eilen numerosi ja tekstiviestit ukkoni kännykästä. Älä ota sitä, se on minun.
– En ota, ei huolta.
– Sano sille, että muistaa käydä kaupassa tullessaan ja tuoda oivariinipaketin, se on ihan loppu.
– Oivariinia, joo. Entä muuta?
– Kun kysyit, niin voisi kyllä saman tien tuoda... ootas kun mietin.
Marja kirjoitteli ostoksia lappuselle ikkunaa vasten.
– Olen menossa ylihuomenna Storyvilleen, tulisitko mukaan? Olisi kivempi kahden, ja tunnut olevan mukava ihminen, nainen suostutteli.
– Voin tullakin, sovitaan siitä tarkemmin myöhemmin, kun nyt täytyy mennä.
– Joo. Mutta ethän ota sitä miestä?
– En ota. Heippa!
"Ei tätä tapahdu tosielämässä vaan pelkästään roskaromaaneissa", Marja tuskaili. Hän kokosi itsensä, keräsi mielensä palaset uuteen järjestykseen, ja ylpeänä maltistaan hän ryhdikkäästi asteli puiston halki kahvilaan.
Antti odotteli jo siellä, jopa vielä ylväämpänä järkäleenä kuin kuvissa. Mies kätteli jämäkästi, katsoi silmiin. Luontevasti hän johdatteli pöytään, auttoi takin ja tuolin, järjesti kahvit. Kaikki maailmanmiehen elkein.
Rauhallisen varmaotteisesti Antti vei keskustelua, ja Marja tunsi olonsa sorsaksi: päältä tyyni, mutta piilossa jalat vispaavat vimmatusti. Antti puheli aluksi yleisistä asioista, mutta pujotteli taitavasti mukaan Marjan liehittelyä tuskin havaittavasti. Sulavasti hän siirtyi maalaamaan sinkkuelämänsä unelmoivaa ja sieluntoveria kaipaavaa taulua Marjan eteen, katsoen silmiin vetoavasti. Marja kuunteli, nyökkäili, kallisti päätään, otti osaa, muka. Ulkona paistoi laskeva kevätaurinko Uspenskin katedraalin kupoleihin, Havis Amanda tähyili merelle, ratikat kirskuivat samoin kuin sata vuotta aiemmin.
– Sinun vaimosi soitti ja pyysi tuomaan nämä ostokset, Marja töksäytti ojentaen lappusen.
– Oivariinia, aha. Mistä muusta te keskustelitte? Antti kysyi, ja Marja ehti nähdä miehen ilmeessä vain lyhyen häivähdyksen yllätystä.
– Sovittiin, että mennään Storyvilleen yhdessä. Ylihuomenna.
– Mielestäni ei ole sopivaa, että te menette Storyvilleen, iskupaikkaan.
– Ehkä puhut aiheesta vaimosi kanssa, Marja ehdotti, näpäytti kännykästään tallennetun numeron toiston ja ojensi sen Antille.
– Hei, minä täällä. Tulen kyllä kaupan kautta ja tuon oivariinin ja muut.
Antti jutusteli vielä hetken vaimonsa kanssa.
– Teillä on kuulemma yhteisiä harrastuksiakin. Mutta on se Storyvilleen meno sopimatonta.
– Ehkä, mutta nyt minä lähden.
Rauhallisin askelin Marja poistui ulos, ylpeänä mielenmalttinsa säilyttämisestä, vaikka vesilasillisen paiskaaminen miehen kasvoille oli tuntunut ylivoimaisen houkuttelevalta. Marjan mielessä myllersi, tajunta ja havaintomaailma olivat kapeutuneet suppeaksi kuin rakastellessa. Havis Amandaakaan hän ei huomannut, ei tajunnut Kauppatoria kirkuvine lokkeineen. Mutta yhtäkkiä, valkoisten pilvien liukuessa taivaalla, hänen maailmansa laajeni, hän katsoi kaukaa avaruudesta itseään, tapahtumaa. Hän tunsi hetkeen sisältyvän historian hyväntahtoisen kiusoittelevan hyväilyn, ja oivallus sai hänet hilpeästi hypähtämään. "Tästä täytyy kertoa heti Tarulle!"
9
- Hei Taru, tässä Marja. Mitä sunnuntaiaamuusi kuuluu?
- Kukkasia, rauhaa ja rakkautta vaihteeksi kuten entiselle hipille. Jarno on ollut lähes siedettävä. Kuulet kai, kun hän kröhii nyt tuolla tyytyväisenä tästä ylimaallisesta kehuskelusta? Entä mitä kuuluu itsellesi, mitä uutta miesasioissa? Nyt olisi hyvä hetki jutella.
- Olin eilen syömässä sen ES-kirjadeitin Teemun kanssa. Olen aivan ymmällä.
- Kohta täytyy alkaa pitää listaa näistä miehistäsi, kun niitä vilistää näyttämöllä monta viikossa. Hän ei kai ole sama, jonka vaimo soitti treffeillesi?
- Ei ole. Se oli Antti. Kelmi mikä kelmi. Mutta tämä Teemu saa minut hulluksi, pääni halkeaa kahtia.
- Oletko rakastumassa jo?
- Joo, jos voi rakastua puolikkaaseen mieheen ja inhota toista puolikasta.
- Ei kai se ole raiskaajatyyppi tai muuten seko?
- Odotahan kun kerron. Hän oli kutsunut minut Ravintola Teatteriin eilisillaksi. Se julkkispaikka Ruotsalaisen Teatterin takana, tiedäthän. Oltiin aluksi molemmat vähän ujoja ja kömpelöitä. Miellyttävä ensivaikutelmani hänestä tuntui jopa vahvistuneen. Hän oli niin hellyttävän huomaavainen. Hän oli valinnut tämän ravintolan meille siksi, että olin maininnut lukeneeni juuri Westön Missä kuljimme kerran.
- Ja sinä tunsit olevasi siellä kuin miestennielijä sinkku-Lucy... anteeksi ei sentään.
- Ei toki, hiirulainen minä oikeasti olen. Joka tapauksessa pääruokaan asti sujui kuin unelmissa, hyväntahtoista jutustelua kirjan ihmisluonteista. Jopa arvuuttelimme, missä oli Lucyn kantapöytä, ja etsiskelimme pöydistä salaviinojen piilohyllyjä. Mutta sitten hän huomautti inhottavasti kasvoistani, ja hyvä tunnelmani kerta kaikkiaan lopahti. Sanoi jotain, että nenässäni on vikaa. Oletko sinä huomannut siinä jotain outoa?
- En ikinä, ei taatusti. Nenäsi on aivan normaali, pikemminkin tavallista kauniimpi.
- Joka tapauksessa se kylmensi minut kokonaan. Ei hymyilyttänyt enää koko iltana. Hän yritti olla ystävällinen ja seurallinen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minä taas vain ajattelin päästä pian pois. Tosin viini auttoi hieman, ja hänen juttunsa tuntuivat omaperäisiltä ja särmikkäiltä. Vaadin saada maksaa oman osuuteni laskusta, vaikka hän oli kutsunut. Lähdettiin eri suuntiin ravintolan ovelta. Hän ehdotteli uutta tapaamista, mutta en tietenkään suostunut.
- Et kuitenkaan kysynyt mitään siitä hänen huomautuksestaan?
- Tuntui aivan mahdottomalta alkaa kysellä semmoisesta. En minä ole niin rohkea kuin sinä.
- Tykkäsit hänestä, mutta tuo kummallinen nenähuomautus pilasi kaiken? Vai oliko muutakin?
- Ei tosiaan ollut muuta epämiellyttävää. Ei hän komea mies ole, mutta on juuri minun makuuni. On yhteistä nämä kirjat ja lukeminen ja varmaan elämänasenteetkin. Hänessä tuntuu olevan ainesta olla "se oikea" minulle. Myös hän tuntuu olevan todella ihastunut minuun. Miten se voi olla silti samalla tuollainen nenääni arvosteleva tyyppi, aivan käsittämätöntä. Vaikka vikaa olisikin, eihän sitä saa sanoa. Onko hän päästään vialla?
- Voi ollakin. Mitä hän tarkkaan ottaen sanoi nenästäsi?
- "Kun naurat, niin nenäsi näyttää hieman vipattavan vinosti."
- Hei mutta minä muistan tuon! Jarno kerran tuossa tietokoneen äärellä hekotteli miesten tempuista naisten valloittamiseksi. Nyt muistan, kuinka hän puhui "nenän vipattamisesta" ja "villakoiran poimimisesta olkapäältä". Tämä on selvä juttu! Ei kai hän myös ollut poimivinaan villakoiraa olkapäältäsi ja näyttänyt sitä sinulle?
- Ei.
- Nainen pitää kuulemma alentaa tuommoisilla tempuilla, ottaa luulot pois ja tehdä epävarmaksi. Näillä temppumiehillä on oikein listat noista masentamiskeinoista. Olet törmännyt Temppu-Teemuun.
- Onko sitten koko hänen käytöksensä näyttelemistä, temppuja, huijausta? Vaikea uskoa. Hän vaikutti tuntevan ihmisluonnetta hyvin monipuolisesti kirjoista kertoessaan. Ei sellaista voi oppia listojen avulla. Jospa hän erehtyi? Ei se vaikuttanut vitsiltäkään, vaikka hän virnisteli silloin kummallisesti. Jos hän on ihmissuhteissa niin sosiaalisesti analfabeetti, että erehtyy temppulistoja soveltamaan, niin kai hän erehtyy myöhemminkin.
- Niin, kyllä se on koko paketti tai ei mitään. Et voi muuttaa häntä.
- "Gabriel, tule takaisin".
- Ai Waltaria siteeraat. Temppu-Teemu, mene pois. On tämä sinun juttusi kuin "Haku päällä" -jatkokertomusta.
- Niin on. Jatkuu ensi viikolla. Kiitos neuvoista ja kivaa sunnuntaita sinulle.
- Kiitos, samoin.
- Hei vaan!
- Hei hei!
10
Harvinaisen lämpimänä huhtikuisena lauantai-iltapäivänä Marja oli lähtenyt reippailemaan Töölönlahden rannalle. Hän nautti auringonpaisteesta kävellessään mietteisiinsä vaipuneena. Kun hän oli aloittanut tämän nettideittailun reilu kuukausi aiemmin, hän oli ajatellut kohtaavansa etupäässä tavallisia miehiä, ei ehkä niitä maailman kiinnostavampia, mutta kuitenkin mukavia ja harmittomia.
Vastauksia oli tullut paljon, yllättävän paljon Marjan mielestä. Ei kuitenkaan satoja, kuten kuulemma jotkut naiset saavat, mutta kymmeniä kumminkin. Kaikille Marja ei toki ollut vastannut kuten pitkän, mutta varsin omituisen viestin kirjoittaneelle Erkille, eikä tietenkään Alfonsolle, joka etsi viihdykettä ja vaihtelua arkiseen avoliittoonsa. Vastaajien joukossa oli ollut muitakin kummia tyyppejä. Kuvassa niin miellyttävän näköinen Jari kertoi olevansa työkyvyttömyyseläkkeellä ja asuvansa äitinsä kanssa Mikkelissä. Hän julisti uskoaan ja vaati oikeutta sukupuolielämään naisen kanssa. Antero puolestaan kuvaili itseään golfia pelaavaksi lääkäriksi, mutta vaikutti samalla päättämättömältä ja epämääräiseltä toiveissaan. Hän sekä halusi uuden vaimon, eikä sitten halunnutkaan. Hän kirjoitti eronneensa äskettäin uskottomasta vaimostaan, mikä saattoi selittää asian. Runopoika-nimimerkillä esiintynyt, Tommy Tabermannin runoja lainaileva 35-vuotias mies vaikutti naistennaurattajalta. ”Kuninkaan ystävä” kärsi selvästi mielenterveysongelmista, kun väitti keskustelevansa Ruotsin kuninkaan kanssa.
Marja hymähti mielessään kaikille noille oudoille tyypeille, jotka oli vaistoonsa luottaen jättänyt huomiotta. Antti oli tuottanut pettymyksen. Marja ei olisi uskonut jonkun voivan pettää vaimoaan noin siekailemattomasti. Olikohan kyseessä jonkinlainen seksiriippuvuus? Marjan kirjadeitissä tapaama Teemu ei ollut ottanut yhteyttä enää sen epäonnisen ravintolaillan jälkeen. Ja hyvä niin, Marja ajatteli. Marja ei voinut ymmärtää Teemua, joka oli ensin tuntunut niin mukavalta ja fiksulta, kiinnostavalta ja keskustelutaitoiselta. Teemu oli käyttäytynyt kuin olisi häneen ihastunut, mutta oli kuitenkin kommentoinut hänen ulkonäköään epämiellyttävästi. Tarun selitys Teemun käytökselle ei ollut muuttanut Marjan mielipidettä tuollaisiin temppuihin sortuvista Pelimiehistä. Ja jos Teemu kuului niihin, niin sai hänen puolestaan olla.
Jäljelle olivat sitten jääneet Patrik ja Heikki. Heikki kirjoitteli lyhyitä viestejä ja pyyteli treffeille. Marja oli tähän asti onnistunut viivyttelemään ja välttelemään vedoten milloin työvuoroihinsa iltaisin, milloin muihin tekosyihin. Heikki oli ollut välillä matkoilla, niin että se oli onnistunut melko helposti. Marja ei itsekkään tiennyt, halusiko tavata koko miestä lainkaan, kun tämä tuntui olevan alamaissa ja elämäänsä kyllästynyt. Ei sellainen kovin puoleensavetävältä tuntunut. Olisiko rivien välistä pilkahtanut myös hieman naisvihamielisiä asenteita, Marja pohti.
Patrikin kanssa kirjoittelusta Marja taas nautti. He kirjoittelivat pitkiä viestejä useita kertoja viikossa keskustellen monista aiheista kuten kirjoista ja kirja-alasta, näytelmistä ja teatterista, harrastuksista, uskonnosta ja filosofisista kysymyksistä sekä maailmanmenosta yleensä. Patrikille oli jotenkin helppo kirjoittaa. Patrik oli ehdottanut, että he tutustuisivat ensin toisiinsa sähköpostiviestien välityksellä, ja Marja oli ollut samaa mieltä, kun hän itse kirjoitti mielellään. Nyt häntä kyllä jo ihmetytti, miksi mies ei ehdottanut tapaamista, vaikka välillä mainitsikin asiasta ohimennen. Muutenkin Patrik oli vaitonainen ja jotenkin välttelevä, kun Marja kyseli tarkemmin hänen elämästään. Ehkä hän haluaa varjella yksityisyyttään turhankin tarkasti, Marja arveli. Samalla hän kuitenkin mietti, oliko se normaalia, jos halusi oikeasti tutustua toiseen ihmiseen.
Eipä tulosta kovin hääviksi voinut kehua, Marja ajatteli ironisesti ja päätti samalla poistaa profiilinsa palvelimelta heti kotiin palattuaan. Kyllä tämä jo hänelle riitti.
Marjan sähköpostissa oli viesti Heikiltä, joka ehdotti kävelyretkeä ja piknikkiä tulevana viikonloppuna, vaikka olikin vielä aikainen kevät. Marja oli saanut myös kutsun Eurosinkkujen kulttuurikävelylle Tuusulanjärven rannalle. Retki tehtäisiin parin viikon päästä sunnuntaina 6. toukokuuta. Marja innostui ajatuksesta ja päätti pyytää mukaansa Siljan, jota ei ole tavannut pitkään aikaan. Olisi kivempi mennä kahdestaan, kun ei kuitenkaan tunne muita osallistujia.
Marja soitti heti Siljalle ja yllättyi, kun ikisinkkuna tunnettu, reipas Silja kertoi törmänneensä netissä mukavalta tuntuvaan mieheen. He eivät tosin vielä olleet tavanneet. Marjakin kertoi kokeilleensa onneaan neittideittailussa ja kuvaili humoristisesti surkuhupaisia treffejään Antin kanssa, joille pystyi nyt Siljan kanssa nauramaan, ja ikävästi päättynyttä iltaa Teemun seurassa. Sitten Marja sai idean: hän kutsuisi Heikin tälle Tuusulan kävelyretkelle, ja Silja pyytäisi uuden nettituttavansa mukaan. Isommassa joukossa olisi helpompaa, jos Heikki osoittautuisi jotenkin hankalaksi tyypiksi, Marja laskelmoi.
11
Keskiviikkoiltana Marja tulee kotiin töistä keväisen sateen ropistessa hiljalleen. Hän on väsynyt ja ajattelee kyllästyneenä kotitöitä, jotka pitäisi tehdä. Mieluiten hän ottaisi jonkun Maeve Binchyn tai Virpi Hämeen-Anttilan romaanin – ei mitään liian syvällistä tänä iltana – ja käpertyisi mukavaan nojatuoliinsa lasi punaviiniä pikkupöydällä.
Myöhemmin pyykkien pyöriessä koneessa Marja lukee Patrikilta tullutta viestiä. Hämmentyneenä hän lukee sen uudestaan. Miksi hänestä nyt yhtäkkiä tuntuu kuin siinä olisi jokin outo, teennäinen sävy, vaikkei ole ennen sellaista havainnut? Marja on usein miettinyt, millainen Patrik oikeasti on. Hän kyllä tietää, että hänen luomansa kuva luultavasti on väärä.
Marja on huomannut, että Patrik ei kerro paljoa itsestään ja elämästään. Heidän kirjeenvaihtonsa aihepiirit liikkuivat enemmän yleisellä tasolla kuin henkilökohtaisissa asioissa. Nyt hän alkaa kuitenkin epäillä Patrikin vaikuttimia.
Marja käy läpi Patrikin aikaisempia viestejä ja huomaa, että mies kyselee ensin hänen mielipiteitään, myötäilee niitä ja jatkaa siitä vahvistaen näin hänen omia käsityksiään. Siksikö hänen kanssaan on niin helppo kirjoitella?
Vastauksessaan Marja kyselee suoraan Patrikin ja hänen poikansa elämästä. Hän yrittää kirjoittaa ystävällisesti vaikuttamatta liian uteliaalta ja tunkeilevalta. Marja haluaa selvittää, onko nimimerkin takana todellinen ihminen sellaisena kuin Patrik on itseään kuvaillut vai roolihahmona esiintyvä huiputtaja.
Perjantaina Marja saa pitkän kirjeen, jossa Patrik kuvailee arkeaan poikansa Villen kanssa, heidän aamutoimiaan ja iltaisia satuhetkiään. Hän kertoo myös pienestä kirjakaupasta, jota hän hoitaa omistajan jäätyä eläkkeelle muutama vuosi aiemmin. Lopuksi hän mainitsee vierailleensa juuri pojan kanssa tämän äidin vanhempien luona, ja samalla he olivat käyneet pojan äidin haudalla.
Marja lukee tyytyväisenä ja ajattelee olleensa vainoharhainen epäilyineen. Selvästikin Patrik on pojalleen omistautunut isä, mikä tuntui hyvältä enteeltä.
Myöhemmin eräs yksityiskohta Patrikin viestissä alkaa vaivata Marjan mieltä, ja hän lukee sen vielä kerran. Marja on salaa ylpeä hyvästä ja tarkasta muististaan. Hän miettii ja tarkastaa sitten Patrikin ensimmäisen viestin. Kyllä, hän on oikeassa: Patrik oli kirjoittanut eronneensa avovaimostaan edellisenä keväänä ja jääneensä poikansa kanssa kahden, kun vaimo oli löytänyt uuden rakkauden Tampereelta.
Marja painaa päänsä käsiensä varaan. Hän tekisi mieli itkeä tullessaan taas näin petetyksi, mutta kyyneleitä ei tule. Eikä tuollainen petkuttaja hänen kyyneleitään ansaitsisikaan. Vielä enemmän häntä harmittaa oma hyväuskoisuutensa. ”Enkö minä oppinut mitään Antista?”, miettii Marja. ”Olen narrattava, sinisilmäinen hölmö.”, hän ruoskii itseään. Tunne ei ole mukava. ”Miksihän olen niin helposti puijattava? Vaikuttaako siihen halu uskoa hyvää kaikista ihmisistä? Tahdonko rakastua niin innokkaasti, että se saa minut uskomaan toiveisiin?”
Muutaman päivän kuluttua Patrik kyselee, minne Marja katosi. Marja ei tiedä, mitä vastata. Kuten auervaarojen uhrit Marjakin tahtoo pitää omana tietonaan huijauksen. Eikä hän halua antaa Patrikille sitä mielihyvää, että ilmaisi pettymyksen tunnettaan. Parasta olisi keksiä jokin sellainen vastaus, joka kertoisi hänen keksineen totuuden. Seuraavana päivänä Marja kirjoittaa viimeisen viestin Patrikille:
Hyvä Patrik,
Vaikka pidänkin kovasti fiktiosta, en halua sekoittaa faktaa ja fiktiota.
Annette
12
Kyrölän seisake sunnuntaina 6.5.2007 kello 10.15. Tuusulanjärven kulttuurikävelyn lähtöpaikalla parveilee 23 eurosinkkua. Marja ja Heikki ihastuvat toisiinsa noin viidessä sekunnissa.
Ryhmä suuntaa kohti Ainolaa, Marja ja Heikki käsikkäin. Koivujen vastapuhkeavat heleänvihreät lehdet ihmettelevät heitä.
- Täällä pitäisi soida Finlandia, Heikki ehdottaa olohuoneessa.
- Se soi nyt mielessäni, Marja hymyilee Heikille.
- Niin minunkin.
- Talon isäntä vaati tässä työskennellessään, että lasten piti olla muualla ja leikkiä hiljaa. Aino huolehti heistä, opas kertoo.
- Riiviöt hiljaa, kun iskä kirjoittelee tärkeitä, joukon pelle virnistelee puoliääneen.
Heikki säpsähtää, vilkaisee häirikköä. Marja ei ole kuulevinaan.
Opastuskierroksen jälkeen joukko kävelee Halosenniemeen järven rantaa.
- Sinun ilmoituksessasi oli runo, Harmajan "Rannalla". Opettelin sen ulkoa, Heikki sanoo.
- Kerrotko?
- Ihanat vaaleat pilvet
liukuvat taivaalla
Hiljaa ja lumoavasti
Laulaa ulappa
Aaltojen hyväilyistä
Hiekka on väsynyt
Tulisit aivan hiljaa
Tulisit juuri nyt -
Sisällä talossa Heikki viipyy taulun "Leikkiviä lapsia" edessä.
- Näyttävätkö riiviöiltä? Marja kysyy.
- Eivät näytä.
- Tässä esitteessä sanotaan, että Halosen lapset joutuivat usein olemaan isälle malleina.
- Heillä oli isä läsnä.
Marja huomaa värinän Heikin äänessä ja vaikenee.
Jatketaan etelään Rantatietä.
- Tuossa on kyltti "Onnela". Kävelemme Onnelan kultamaamme ohi, Marja naurahtaa.
- Niin. Me ohitamme sen.
Marja huomaa, että he eivät ole olleet enää käsi kädessä.
- Ehkä on paras olla tutkimatta Onnelaa. Se säilyy silloin unelmissamme, Marja myöntelee ja jatkaa:
Jo valkenee kaukanen ranta
ja koillisest' aurinko nousee
ja auteret kiirehtii pois,
kosk' Pohjolan palkeet käyvät,
kosk' mennyt on yö,
kosk' kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.
Aleksis Kiven kuolinmökki.
- Mahtuisinko tuohon? Heikki aprikoi lyhyttä kuolinvuodetta katsoessaan.
Mökin edustan penkillä Marja lukee Heikille:
- Mutta tässä on kertomukseni loppu. Ja niin olen kertonut seitsemästä veljeksestä Suomen saloissa; ja mitäpä kertoisin enään heidän elämänsä päivästä ja sen vaiheista täällä? Se kulki rauhaisasti puolipäivän korkeudelle ja kallistui rauhaisasti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.
- Ei ollut Kivellä muita lapsia, ei edes riiviöitä, Marja lisää.
- Odota tässä, Heikki sanoo ja menee mökin taakse. Hän palaa muka tutkien mökin seiniä, vesissä silmin.
Pitkän kävelypäivän päätteeksi joukko ruokailee Ravintola Ateljeerissa. Soristaan sinkkuelämän sattumuksista.
Takseja odottaessa Marja vie Heikin erilleen ja kysyy:
- Haluat muuttaa takaisin lastesi ja vaimosi luo?
- Siltä on alkanut tänään tuntua, ei ennen. Mistä tiesit?
- Rakkautesi lapsiisi on säteillyt sinusta tänään yhä selvemmin. Naisen vaisto.
- Ethän ole minulle vihainen tästä päivästä?
- En toki, tämä oli hyvä tapaaminen.
- Niin oli.
Heikki poistuu kohti taksia.
- Sinä olet hyvä ihminen, hän palaa kuiskaamaan.
- Olet ihana, kun sanot noin.
----
Lainausten lähteet:
Saima Harmaja: Kootut runot, WSOY (Runo ”Rannalla”)
SKS: Aleksis Kivi Kootut teokset, Gummerus 1984 (Runo ”Onnelliset”)
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä, WG 1987
---
13
Hei Marja,
pyydän anteeksi töppäilyjäni Ravintola Teatterissa.
Unettomina öinä olen yhä uudestaan palannut yhteiseen iltaamme ja ihmetellyt, kun se alkoi niin kivasti, mutta sitten tunnelma muuttui väkinäiseksi. Se muutos tuli ehkä niillä main, kun lausuin harkitsemattomasti sen tavallaan vitsiksi tarkoittamani kommentin nenästäsi. En tiedä, mikä minut sai tekemään niin, kun nenäsikin on niin ihastuttava. Tokaisuni oli suuri virhe, jota kadun lopun elämääni.
Olin netissä tutustunut "pelimiesnikseihin” aivan uteliaisuudesta. Ne vaikuttivat niin yllättäviltä, että oli tehnyt mieli kokeilla, kuinka ne toimivat. Kun tunnelmamme oli niin vapautunut, niin yhtäkkiä putkahti esiin mielestäni tuommoinen yksi jonninjoutava ja naurettava "nenäsi vipattaa, kun hymyilet" -niksi. Eihän niin oikeasti ole, ja voit netistä tarkastaa googlella, että tämmöistä perätöntä tokaisua pelimiehet suosittelevat. Kun sitten sinua ei tokaisuni huvittanutkaan, en uskaltanut kosketella aihetta yhtään enempää. Harmittaa, kun en puhunut asiasta heti.
Eurosinkkujen kirjallisuuspiirillä on runoilta 27.5 Kaisaniemen ravintolan terassilla. Aion mennä sinne. Olisin ilahtunut, jos tulisit, vaikka et töppäystäni anteeksi antaisikaan.
Katuvaisin terveisin,
Teemu
14
Marja tuhahti Teemun viestille. Olihan heillä ollut mukavaa yhdessä, mutta mies, joka uskoo hölynpöly pelimiesnikseihin, ei ole mistään kotoisin. Teemu oli miellyttävä mies, vain itseluottamus taisi olla hukassa. Huokaisten Marja päätti jättää *es-runoillan väliin. Kyllä sille illalle muutakin tekemistä löytyisi.
Sunnuntaina Marja huomasi petollisten jalkojensa vievän häntä kohti metroasemaa. Hän ajautui ihmisten mukana portaat alas ja antoi metron avonaisten ovien imaista itsensä sisään. Hyvä on, olen ehkä matkalla kohti Kaisaniemeä, mutta en nouse asemalla pois. Sörnäinen, Hakaniemi, Kaisaniemi… Marja puristi sormet valkoisena penkinreunaa taistellen itseään vastaan. Hän tunsi kylmänhien nousevan otsalleen ja tunsi kuinka käsivarsien lihakset vapisivat jännityksestä. Marja puristi silmänsä kiinni keskittyen pysymään paikallaan. Lopulta metro lähti liikkeelle, mutta ei hän olisi vielä Rautatieasemankaan seisakkeella turvassa Kaisaniemen terassilla olevalta runoillalta ja Teemulta. Ei auttanut muu kun taistella itsensä kanssa Ruoholahteen asti. Silmänsä avatessaan hän huomasi ihmisten tuijottavan kummastuneena. Parhaat päivänsä nähnyt nainen kysyi vointia selittäen jotain paniikkikohtauksesta. Nainen lemahti sille kaikelle mitä ikä ja viina tuovat tullessaan. Marjaa kuvotti naisen läheisyys, kun tämä siirtyi viereen istumaan. Naisen silmät vetivät kuitenkin puoleensa. Niissä oli lämpöä ja aitoa välittämistä, jota on yhä harvinaisemmissa nykyihmisissä.
Metro saapui Ruoholahteen. Marja antoi naisen taluttaa itsensä junasta pois kohti liukuportaita. Pian he olivat jo ulkona. Nainen luotsasi heidät läheisen baarin terassille häviten itse sisään tekemään tilausta. Naisen palatessa juomien kanssa seisoi Marja yhä typertyneenä siinä, mihin hänet oli jätetty. Hän ei lainkaan ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa. Miksi lemutäti huolehti hänestä ja oliko hän muka sen tarpeessa? Levottomat jalat kehoittivat jatkamaan matkaa.
Marja ei piitannut naisen viittoilusta ja peräänsä kantautuvista huudoista. Hänen petolliset jalkansa veivät häntä takaisin kohti metroa.
15
Eurosinkkujen runopiiri oli kokoontunut Ravintola Kaisaniemen terassille. Kukkiva luonto piilotti vuosien kuluttamia rakennelmia, ja junat kirskuivat iloisen jutustelun taustalla.
Teemu pettyi. Ei tullut Marja. Lopahtiko pikadeitin anti yhteen tapaamiseen?
Isokourainen romuluinen mies nousi.
- Tämä on minulle pyhä runo. Pyydän, ettei siitä sanottaisi pahasti.
Etäinen kätketty huone
Valjasnahan tuoksu
Hämärä vaunuvaja
Valtava odotus
Ja ahtaasta veräjästä pujahti lapsuus
ja ponivaunut tulivat hakemaan
rahisten hietikolla
Ajomiehellä valkoiset käsineet
ja koristeena piiska, soiva siima
Ajoimme läpi täplikkäiden lehtojen
Valoa, surua, valoa,
muistoa, lunta
Ja äkkiä ajuri hävisi
ja hevosta pitelivät pelkät kädet
ja veivät minua, en tiedä minne
(Eeva-Liisa Manner)
Vaitonaisina kuuntelivat sinkut. Runon loputtua, kesken hartaan hiljaisuuden hiipi seuraan Marja, istuutui kauas Teemusta. Teemu hymyili Marjalle, mutta tämä vain nyökkäsi totisena.
Vaaleatukkainen pieni nainen lausui olemassaoloaan anteeksipyydellen:
- Hei, viime aikojen mielirunoni on tämä:
Kaikkea saa tehdä.
Kaikkea pitää tehdä.
Kaikkia ovia tempoa.
Kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto.
Elinehto.
Värisevää sielua ei saa tallata.
(Tommy Tabermann)
Niin lausuiltiin runoja ja heiteltiin mielipiteitä ystävällisesti.
Jotkut neitokaiset loivat ihailevia katseita kiharatukkaiseen, salskeaan nuoreen mieheen. Tämän täydellisen hellyttävästä olemuksesta puuttui vain "Äidin kulta" -ruokalappu, mutta hän kai mekkalan alkujaan aiheutti.
- Meidän eurosinkkujen verkkopalstalle on käynyt kirjoittamassa Heli Laaksonen. Ihastuin hänen Turun murteeseen ja nautin hilpeistä oivalluksista. Runoilijana hän on tuottelias ja menestyvä. Luen hänen kirjastaan Sulavoi:
Avioehto
Ehto o ehrotoinen.
Eräpäivän mennä mettä.
Määl tarkoteta munt ja sääl sunt.
Sopimukse saa purkka jos ossa koota kans.
1. Jos sää lähret, mää saan pittä kaik.
2. Jos mää lähren, otan sunt mukka.
Allekirjotus tähä ...............................................................
(Heli Laaksonen)
- Laaksonen kirjoittaa populistista kaupallista hömppää massoille, lausahti nälkiintyneeltä näyttävä nuorimies.
- Ei! Hän on esimerkillisen hyvä markkinoija, opettaja, monitaitoinen, positiivinen, virkkoi punatukkainen nainen kiihkeästi
- Pitääkö olla synkkä olemassaolon tuskaa ja hämäryyksiä sopertava juopporetku, jotta olisi hyväksytty runoilija? kyseli hänen kaverinsa.
- Voisi täällä edes hieman korkeammalle pyrkiä kuin Laaksoseen, jankutti nälkiintynyt.
- Niin, Laaksonen on tyypillinen nainen, hempeilee ja viisastelee populistisesti, nälkiintynyttä säesti vanhahko kapinallinen mies, myöhästynyttä teini-ikää poteva.
- Nyt te kaksi pyydätte anteeksi naisilta törkeyksiänne, jyrähti muuan herrasmies ja iski nyrkkinsä pöytään. Olutlasi kaatui hänen syliinsä.
- Kiitos, mutta ei me naiset apua tarvita, innostui vaaleaverikkö, jonka sifonkipaita uskaliaasti jätti vain toisen puolen mielikuvitukselle. Hän kiipesi pöydälle avojaloin heiluttaen puna-valko-siniraitaista huiviaan kuin Delacroix'n taulussa "Vapaus johtamassa kansaa".- Pitää uskaltaa purkaa kaikkia tunteita, raivoa ja rakkautta. Minusta tuntuu, että nuo sovinistisiat ja kulttuurikeikarit tarvitsevat opetuksen.
Teemu näki Marjan enkelinkasvojen ympärillä valkoisia tuomenkukkia ja aisti lumoavan, toiveikkaan kevättuoksun. Punaset tulppaanit kurkottelivat Marjan jaloissa. Marja vilkuili Teemua, nyt jo rohkaisevan pitkin silmäyksin. Muu maailma heidän ympäriltään oli katoamassa suven haaveensiniseen utuun.
Nainen pöydällä kiihtyi omasta raivostaan ja sinkut hihkuivat kannustusta ja vastustusta. Tömäys. Läimäys, toinenkin. Tuoli kaatui. Ärräpäitä. Jo oltiin mukkelis makkelis pitkin terassia yhdessä mylläkässä.
Hovimestari yritti vesiruiskulla rauhoitella, mutta se vain innosti tappelevia.
Terassin toisesta päästä alkoi sihahdella ilmaan ilotulitusraketteja.
- Kun sain tuttavalta nämä omakustannushintaan ja kun on iloinen olo, niin täytyy käyttää, räiskyttelijä selitti kaverilleen. - Iloista musaa ja nupit kaakkoon.
Hänen kaverinsa haki citymaasturistaan bensakanisterin ja vararenkaan. Tuikkasi tulen. Musta savu myllersi kohti taivasta. - Osoitan mieltä: on mieli mustana. Harmittaa.
Uu-aa-uu-aa-viu-viu-viu-uu-aa. Poliiseja, paloautoja, ambulansseja, sinisiä valoja vilkkumassa. EU:n nopean toiminnan joukot eivät sentään ehdi asemiin radan taakse, vaikka nopeita lienevät. Eivätkä ilmesty pilvistä ilmavoimien uljaat lentäjät seksikkäästi ohjuksia syöksevissä hävittäjissään.
Teemu nousi, meni Marjan luo ja sanoi jotain, jota kukaan ei kuullut helvetillisen mylläkän ja metelin takia. He poistuivat peräkanaa terassilta Marskin salaoven ohitse. Teemu lumoutui Marjan leijuvasta kävelystäkin. Teemu itsekin kellui 30 cm maanpinnan yläpuolella.
Kertoja2: "Hei, ei noin saa sanoa, 30 cm ei ole kaunokirjallista tyyliä."
Kertoja1: "Kirjoitan asiaa ja viihdettä, en korkeakirjallista kaunosielujen tekstiä. Et saisi tuolla tavoin kertojana hypätä esiin. Käytöksesi närkästyttää minua."
Kertoja4: "Ei inssimäisiä typeryyksiä tänne, pois pois! Häpeäisit ehdottaakin moisia!"
Kertoja1: "Nyt kyllä mittani on täysi. Ette antaneet minun hankkia Nokian saappaiden tuotesijoittelua Delacroix'n taulun naiselle, ja siksi hänen pitää seistä avojaloin. Menetimme mainosrahat, ja olisimme voineet saada saappaat Nokialta lahjaksi. On serkku töissä siellä."
Kertoja3: "Siinä nähdään! Olit halunnut Näkki-kondomin tuotesijoittelun Teemun ajatuskuplaan hänen katsoessaan Marjaa. Aivan mautonta ja törkeän kaupallista!"
Kertoja1: "Olisi Näkki sopinut siihen, viulunsoittaja seppele päässä esittämässä sfäärien ikiaikaista soitteloa, selkäpiissäni aaltoilevat kylmät väreet nyt. Olisi saatu hyvät rahat. Sitäpaitsi olisi se nuorisolle hyvä muistutus kondomien tarpeellisuudesta, vaikka ei vielä tiedetä, päätyvätkö Marja ja Teemu sänkyyn. Aids on paha juttu."
Kertojien sanaharkka yltyy. He poistuvat nujakoiden.
---
Lukija1: "Tähänkö tämä nyt loppui? Eikö kukaan voi kertoa, miten Marjalle ja Teemulle kävi? Ei sitten mitään siirappiloppua, kiitos."
Lukija2: "Näin heidät Lasipalatsin kahvilassa. Tuijottelivat toisiaan pää kallellaan."
Lukija1: "Miten tylsää ja banaalia! Lienet viihteen ja hömpän kannattaja?"
Lukija2: "Senkin sievistelevä nirppanokka! Kulttuurisnobi!"
Lukija3: "Valitettavasti kaikki eivät ole yhtä älykkäitä. Puolet on keskitason alapuolella. Vain fiksuimmat ymmärtävät korkeatasoisia runoja."
Lukija4: "Älykkyys ei mittaa kaikkea, sosiaalinen tunneälykkyys on tärkeintä."
Lukija3: "Niin sanovat ne, jotka eivät pärjää Mensan testissä."
(...)
Lukija17 (nörtti): "Minä kaadan sinun koneesi ja eurosinkkujen palvelimen! Katopa vaan, nyt kaatuvat!"
---
Lööpit kirkuivat seuraavana päivänä:
"Eurosinkkujen runoilta karkasi käsistä"
Ilta-Sanowat oli haastatellut ujoa, salskeaa nuortamiestä.
- Mie niin tykkään runopiiristä, kun siellä voi purkaa tunteita. Mutta eurosinkkujen juhannuspippalot, siellä vasta on kunnon meininki, pöhinää ja säpinää.
Kertoja1 raahautuu sielu kolhiintuneena koneensa äärelle.
- Ne mokomat äänestivät minut nurin 3-1, kun hekin tajusivat olevansa kaikkitietäviä kertojia. Joten poistetaan se 30 cm ja sanotaan "Teemu itsekin kellui maanpinnan yläpuolella".
Varhainen maanantaiaamu Toisella linjalla, aamupalapöytä. Marja puraisee omenaa, ilme muuttuu äkkiä kujeilevaksi:
-Olo on niin omenainen:
Punaset posket
ja
siemeniä sisällä.
- Oli kiva runoilta, punastelee Teemu. - Me voitaisiin käydä runopiireissä toistekin, yhdessä.
- Niin.
- Ovatpa silmiesi mustuaiset nyt suuret. Sininen rengas on alle 1 millimetrin levyinen. Oksitosiinihyöky luullakseni syynä. Niissä näkyy ikkuna, jonka takana kaupunki herää aamuauringossa ja kuinka
Ihanat vaaleat pilvet
liukuvat taivaalla
virkkoo Teemu.
- Hiljaa ja lumoavasti
laulaa ulappa
lisää Marja.
- Aaltojen hyväilyistä
hiekka on väsynyt
jatkaa Teemu.
- Tulisit tänne hiljaa
tulisit juuri nyt -
lausuu Marja ja muistaa äkkiä: - Saima Harmaja kuoli keuhkotautiin 23-vuotiaana, yksinäisenä. Ei tullut rannalle kukaan.
----
Lainaukset:
Eeva-Liisa Manner: Kuolleet vedet, Tammi 1977
Heli Laaksonen: Sulavoi, Otava 2006
Tommy Tabermann: Intohimon panttivanki, Gummerus 1980
Saima Harmaja: Kootut runot, WSOY
Melkein tuotesijoittelut:
Nokia
Näkki
Eurosinkkujen juhannuspippalot
Apple
