Tämä on kirjoitukseni Taivaista helvettiin eräänlainen jatko-osa. Erinäisten tapahtumien seurauksena minut jätettiin 21.2.2018. 2 viikkoa ja 2 aivan järjettömän pitkää ja tuskallista viikkoa sitten. Minut siis pakotettiin vastoin omaa tahtoani ensimmäistä kertaa elämässäni jäämään yksin, miehettömäksi, edes onoff- suhteettomaksi.

Asiaa vaikeuttaa se, että vielä 3 päivää ennen jättämistä hän sanoi minua kullaksi. Hän laittoi käden reidelleni autossa ja sanoi: ”oli kyllä ihana matka kulta.” Samana iltana hän kuitenkin sanoi, että ei halua enää jatkaa. Tai ehkä, joillain ehdoilla. Tai ei sittenkään. Kuukauden tauko. Ei, parempi kun ei jatketa. Minusta oli kai jo viety siihen mennessä kaikki mehut, tapettu kaikki toivo, imetty tyhjiin. En jaksanut enää tehdä muuta kuin sen ainoan, sen mitä olin ajatellut etten koskaan tee. Sanoin hänelle, että joko sinä kerrot tai minä kerron. Vaimolle.

Sille vaimolle jolle ei avioeron harkinta-aikana kerrottu meistä sittenkään jouluun mennessä. Tai uutena vuotena. Jo joskus loka-marraskuussa mies puhui kuinka täytyyhän se kertoa ja kuinka hän hommaa asunnon sieltä paikkakunnalta missä perhe on. Kaksi kertaa hän sanoi sopineensa vaimonsa kanssa, että ei enää mene yöksi kotiin vaan hoitaa lapsen tapaamiset muualla. Tiesin heti hänen valehtelevan. En koskaan ymmärtänyt miksi hän ei voinut vaan puhua tilanteesta rehellisesti.

Hän laittoi vaimolleen viestin. Mielestäni se oli totuutta monin tavoin vähättelevä ja laitoin itse kahden päivän päästä oman version. Totuuden. Säälittävää. Mutta minusta tuntui, että minun pitää kertoa. Siitä seurasi tietenkin tuo jättäminen.

Aamut on pahimpia. Herään joka aamu 4-6 välillä. Jos ei ahdista jo valmiiksi niin hetken päästä kyllä. Päässä humisee, jossain takaraivossa tiedän, että minua on kohdeltu todella väärin mutta sydämessä tuntuu, että jos hän itse ymmärtää mitä menetti, on hän myös halukas korjaamaan käytöstään. Että hän oli vaan stressaantunut ja sekaisin tulevasta erostaan ja kun hän hoitaa sen pois alta on kaikki hyvin. Me pystymme korjaamaan toisemme. Kun ystävät ja terapeuttini kysyy minulta miksi haluan tuollaisen miehen takaisin en osaa vastata mitään muuta kuin yllämainitun. Kuin että uskon, ettei hän oikeasti ole niin sairas kun on. Että se johtuu vaan elämäntilanteesta. Tähän minä uskon nytkin. Ehkä on juuri nyt liikaa ajatella, että asia olisi jotenkin toisin. Niin sen on oltava.

Minulla on aivan valtava ikävä. On käsittämätöntä miten lyhyenkin suhteen aikana voi niin moni asia kietoutua yhteen ja sitten eron jälkeen muistuttaa hyvistä hetkistä, oikein repiä ja raastaa sillä ikävällä minkä se, että niitä asioita ei enää ole, tuo mieleen.

Mitä minä hänessä ikävöin? Sitä kun hän nauroi kanssani. Se tuli ensimmäiseksi mieleen. Alussa me naurettiin ihan hirveästi, meillä oli todella samanlainen huumorintaju. Naurettiin asioille joille kukaan muu ei naura, pari yötä vaan naurettiin. Toinen lietsoi toista. Muistan aina kun naurettiin Inarin jossain missälie saamelaiskeskuksessa kuvalle jossa mies esitteli jotain kansallispukua sellainen kamala kestovirne naamalla. Nimettiin se mies Uulaksi. Pohdittiin kuinka Uulan hymy ei koskaan hyydy, ihan sama harrastaako se seksiä vai käy paskalla, se sama virne on naamalla aina. Naurattaa nytkin. Nää on niitä asioita jotka ei vaan koskaan unohdu, jotka olen jakanut hänen kanssa. Joita en koskaan enää jaa kenenkään kanssa. Ehkä joskus tämäkin muisto on vain hauska, nyt se itkettää. Ja naurattaa.

Kaipaan aivan hirveästi hänen kosketusta. Se mies osasi koskea. Ihanan iso mies, kainalossa tuntui turvalliselta. Rakastin sitä kuinka hän tarttui aina pyllystä kiinni kun minä varvistelin antamaan pusuja. Sohvalla istuin sylissä, laitoin pään hänen poskea vasten, hän kätensä mun ympärille. Hän kutsui minua pikkuisekseen ja Pandaksi. Sain Panda- nimen kun eräänä aamuna taas jonkun ikävän keskustelun jälkeen könysin kainaloon. Mulla oli punainen karvatakki päällä ja hän sanoi minua Pandaksi. Siitä lähtien olin hänelle Panda. Sellainen suloinen Panda joka ansaitsee paljon paremman miehen kuin hän. Mutta minä en halunnut parempaa miestä, minä halusin hänet.

Ikävöin hänen spontaania luonnetta vaikka siitä oli paljon harmiakin. Hänen mielestä koko maailma oli vielä tutkimatta ja näkemättä. Hän halusi matkustaa, käydä paikoissa. En olisi varmaan ikinä käynyt kaikissa niissä paikoissa joissa me käytiin. Hän lähti leffaan, piti mennä tanssikurssille, hän halusi elää. Ja minä rakastin sitä piirrettä hänessä.

Minä rakastin hyviä keskusteluita hänen kanssaan. Hän on fiksu mies. Hän osasi keskustella jos niin halusi. Alussa meillä oli vielä hyviä keskusteluita.

Ikävöin hänen huolehtivaista luonnetta ja sitä, että hän aina auttoi joka asiassa. Hän halusi minulla olevan asioiden hyvin mutta ei sitten kuitenkaan pystynyt rakastamaan takaisin niinkuin olisin toivonut. Kyllä hän tunsi siitä syyllisyyttä, ehkä yritti tehdä asiat oikein.

Lista siitä mitä en ikävöi on pidempi. Mutta nyt ei ole se vaihe. Nyt minä ikävöin. Ja toivon. Toivon, että hän tulee takaisin tajuttuaan minkä virheen hän teki. Hoidettuaan ja käsiteltyään eronsa. Varmana meistä.

Kommentoi

Vastaa

Pohditko jotain?

Lue usein kysyttyä.

Rekisteriseloste  |   Käyttöehdot & evästeet

©2018 eurosinkut - *es

or

Log in with your credentials

Forgot your details?