Nettideittailussa olennaista ei ole rakkaus, vaan jännitys, toteaa Jarmo Ihalainen. Eronnut, deittaillut ja uuden löytänyt kirjailija pohtii, että rakkaus on silti mysteeri.

Kirjailija Jarmo Ihalainen: ”Miehen pitää olla naiselle mysteeri.”

Millainen on suomalainen mies? Millainen hänen pitäisi olla?

Pakkaslumi leijailee pimenevässä illassa ikkunan takana. Kahvilassa kirjailija Jarmo Ihalainen katsoo rauhallisesti silmiin ja miettii.

– Miehen pitää olla naiselle mysteeri, ja toisinpäin. Jos ymmärrämme toisiamme liikaa, jännite katoaa.

Miehen asema parisuhteessa on ollut alkuvuoden kuuma puheenaihe. Netissä kiertäneissä kolumneissa ylistettiin naisystävien ylivertaisuutta, tuskailtiin naisten tekemän metatyön määrää ja tehtiin näkyväksi miehen paikka jossain lasten ja koirien välimaastossa.

Jarmo on hetken hiljaa. Hän on pohtinut miehiin kohdistuvia odotuksia työnsä ohella kokonaisen virkavapaan verran. Ajatuksista syntyi hänen toinen romaaninsa, helmikuussa ilmestyvä Mitä miehen pitää.

Kirja on tarina kahden sukupolven miehistä, 1910-luvulla syntyneestä Kelposta, joka myydään huutolaiseksi maatilalle, ja toisenlaisen miehuuden kanssa kamppailevasta Mikasta, nettideittailevasta kahden lapsen isästä.

Kuten meidän kaikkien, Jarmon mielestä myös miehen rooli on paljon enemmän kuin pelkkä sukupuoli. Olemme erilaisia riippuen siitä, olemmeko äijäporukassa, sekaseurassa, töissä vai kalakavereiden kanssa saunassa.Mieheltä odotetaan paljon. Pitää, tai saa, olla hirveästi kaikkea. Isoisän sukupolven oli tärkeä tehdä työnsä kunnolla ja pitää yhtä porukkansa kanssa.

Nykymies voi olla yhtä aikaa monenlainen, kirjoittaa runoja ja käydä metsällä. Se, kokeeko lavean mieskuvan ahdistavana vai vapauttavana, riippuu ihmisestä.

– Ja toisaalta, vaikka yhteiskunta muuttuu, biologia ohjaa meitä edelleen. Leveät hartiat ja matala ääni vetoavat naisiin, vaikka niillä ei ole isoa merkitystä nykyelämässä.

suukkoMistä rakkaus alkaa?

Kun kysymyksen heittää ilmoille, Jarmoa hymyilyttää. Sen kun tietäisi.

Kymmenen vuotta sitten Jarmo erosi. Pari vuotta myöhemmin hän loi luotetun ystävänsä suosituksesta puolitosissaan nettiin profiilin. Jarmo on puhunut äijäporukassa rakastumisesta ja rakkaudesta paljon. Mutta koodiin kuuluu, että luottamuksellisia keskusteluja ei kerrota ulkopuolisille.

Tämän verran hän kuitenkin sanoo: nettideittailussa olennaista ei ehkä olekaan rakkaus, vaan jännitys.

– Moni rakastuu potentiaaliin, siihen mahdollisuuteen, että voitto osuu omalle kohdalle. Se on kuin peliriippuvuutta, johon jotkut jäävät koukkuun. Aina on mahdollista, että seuraava deitti on se täyskäsi.

Jarmo kuvaa nettideittailua 2000-luvun lavatansseiksi. On olemassa säännöt, joita seurataan. Jotkut ovat tulleet vain pitämään hauskaa, toiset etsivät pidempiaikaista seuraa. Toiset tanssivat paremmin, toisia ei lykästä ollenkaan. Ne, jotka osaavat kirjoittaa hyvin, pärjäävät parhaiten.

– Pelataan sanamuodoilla ja rivien väleillä. Pitää erottautua vaikuttamatta omituiselta.

Tekstini oli varmasti erilaista kuin perusmiehen viestit. Mutta ei se tietenkään rehellistä ollut. Sama se, L tuntui naiselta, jota en kuitenkaan saisi. Vähän kuin kävisi sellaisen asunnon esittelyssä, johon ei oikeasti ole varaa.

Taitavana kirjoittajana Jarmo löysi seuraa helposti. Parin, kolmen vuoden aikana hän ehti tavata monta mielenkiintoista naista. Muutaman kanssa hän seurusteli pidempään, toisten kanssa kemiat tai elämäntilanne eivät kohdanneet.

Joku puhui treffeillä itsestään, toinen erostaan, kolmas etsi vain lyhytaikaista seuraa.

Lopulta deittailusta tuli kuin harrastus, jossa tapasi mukavia ihmisiä. Samalla Jarmo tuli huomaamattaan keränneeksi aineistoa kirjaansa varten. Lukijaa naurattaa, hirvittää ja välillä säälittää. Huh, millaisia tyyppejä.

RakkausKolme vuotta sitten kävi kuitenkin se, mistä moni haaveilee. Netin kautta löytyi nainen, jonka kanssa suhde kehittyi syvemmäksi.

– Ihmisten kohdatessa ikiaikaiset säännöt astuvat voimaan. Joidenkin välillä jännite tulee heti, toisten kanssa ei koskaan. Mutta hyvin harvoin ihminen on samanlainen kuin tekstin ja muutaman kuvan perusteella.

Pari on nyt kihloissa ja asuu osan aikaa yhdessä. Sitä Jarmo ei osaa sanoa, onko rakkaus erilaista keski-iässä kuin nuorena.

– Rakkaus on aina yhtä arvoituksellista, iästä riippumatta. Ja aina kun luulen tietäväni, millaisia naiset ovat, eteen tulee jotakin yllättävää. Hyvä niin.

Olen tässä vaiheessa. Tässä iässä. En ole matkalla mihinkään, en varsinkaan kehittymässä paremmaksi ihmiseksi. En ole sellaisen tarinan päähenkilö. Olen vain ja hörpin vehnäolutta. Minä. Luokanopettaja, isä, ihminen. Mies.

Vuonna 1976 tapahtui kaksi tärkeää asiaa: Jarmo sai kirjastokortin ja liittyi Porvoon Urheilijoihin. Parikymppiseksi asti elämä kulki urheilun ehdoilla. Sen jälkeen kirjallisuus nousi ykköseksi ja kestävyysjuoksu jäi taka-alalle.

Jarmo opiskeli sosiologiaa ja filosofiaa Helsingin yliopistossa, meni naimisiin, sai tyttären ja työskenteli sosiaalialalla. Vuonna 2001 ilmestyi Jarmon ensimmäinen oppikirja suomalaisesta sosiaaliturvasta, ja se madalsi kynnystä toteuttaa elämänmittainen haave oman romaanin kirjoittamisesta.

– Kirjan kirjoittamisessa on samaa järjettömyyttä kuin kestävyysjuoksussa tai kuusi vuotta kestäneessä vanhan asunnon kunnostusurakassani. Ne ovat elämää suurempia projekteja. Niin mahdottomia, että tärkeintä ei ole fiilis lopussa, vaan matka, joka sinne päästäkseen on täytynyt kulkea.

Opettajana työskentelevä Jarmo valitsi uusimman kirjansa toiselle päähenkilölle oman ammattinsa. Sen kautta hän kuvaa luokkahuoneen vuodenkiertoa, lasten kasvua ja yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia.

– Fyysinen duunari tai keskiluokkainen ope, miehen pitää tehdä työnsä hyvin. Lopulta on aika sama, lapioiko laastia vai oppitunteja.

Hienoimmat hetket työssä liittyvät vuorovaikutukseen opiskelijoiden kanssa. Lähihoitajaopiskelijoiden joukossa on niitä, jotka ovat taistelleet tiensä nollasta ammattitutkintoon. Heidän onnistumisensa saa opettajankin liikuttumaan.

Kahdenkymmenen vuoden uran jälkeen opettajan identiteetti istuu Jarmossa tiukasti. Toinen elämän tärkeä rooli on isyys.

Eronkin jälkeen side tyttäreen pysyi vahvana. Tytär asui kahden viikon jaksoissa vuorotellen kummankin vanhempansa luona.

Itsensä ikäisiä, 1960-luvulla syntyneitä, Jarmo pitää vanhemmuudessa vedenjakajina. He ovat etäisten isien lapsia, jotka itse osallistuivat aktiivisesti jälkikasvunsa elämään. 70-luvulla ja sitä myöhemmin syntyneiltä hoivaaminen sujuu jo luonnostaan.

– Yhteiskunta on muuttunut ja mies siinä mukana. Uskon, että peruskoululla on ollut iso merkitys tasa-arvon kehittymisessä. Silti jotkut roolit ovat vasta pikku hiljaa murtumassa. Yhä useampi mies, kuten nainenkin, joutuu miettimään perheen ja uran yhdistämistä ja tekemään valintoja siitä, mikä on tärkeää.

Jonkun pitää se katkaista. Jonkun pitää olla se sukupolvi, joka silittää toista silloin, kun tarvitaan. Joka kuuntelee, ymmärtää, tukee, kannustaa ja on läsnä. Joka ei pakene. Joka kantaa vastuun. Joka ei tähtää koko ajan johonkin. Joka ei halua liikaa.

Sukupolvien ketju viehättää kirjailijaa. Aikuisinakin olemme aina jonkun lapsia.

Tässä iässä on mahtavaa, loppukesästä 50 vuotta täyttävä Jarmo sanoo.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän elämässä on ylimääräistä säätöä. On ystäviä, joiden kanssa voi pitää yhteyttä sen verran kuin ehtii.

Tytär on jo iso, eikä lapsiperheen arki kuormita enää. On aikaa harrastaa ja toteuttaa unelmia. Suhtautuminen moniin asioihin on rennompi kuin nuorempana.

Mysteerinen miesEikä 50 edes ole enää niin paljon kuin oman isän aikaan. Silloin viisikymppinen sai syntymäpäivälahjaksi
kävelykepin. Nyt parhaat vuodet voivat olla edessä.

Kirjan kirjoittaminen opettajan työn ohessa oli silti rankkaa. Hyvä organisointikyky auttoi selviämään tiukasta syksystä.

– Kirjoittamisessa, kuten pitkissä remonteissakin, on välillä intensiivisiä työvaiheita ja välillä monen viikon taukoja.

Aika on kuin hyttynen, joka imee meistä vuosia, Jarmo sanoo kirjassaan. Tärkeintä on tarrata kiinni ohikiitäviin onnenhetkiin. Sellaisiin, kun aurinko nousee ja kädessä on kuppi tuoretta kahvia.

– Näin jälkinuorena huomaan elämän monikerroksellisuuden. Liian yllätyksellisenä elämä käy raskaaksi ja liian säännönmukaisena tylsäksi. Elämisen taito on tasapainottelua. Kun tytär oli pieni, onni oli hyvin intensiivistä. Sellaisia hetkiä, kun hän nukahti syöttötuoliin lusikka kädessään. *

Kursivoidut lauseet ovat lainauksia Jarmo Ihalaisen kirjasta Mitä miehen pitää.

Lähde: Kotivinkki.

Kommentoi

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

OTA YHTEYTTÄ

Katso ensin UKK.

Rekisteriseloste  |   Käyttöehdot & evästeet

©2018 eurosinkut - *es

or

Log in with your credentials

or    

Forgot your details?

or

Create Account