Koskaan ei tiedä mitä elämä eteen heittää. Minulle se heitti kohta 5 vuotta sitten ihmisen, miehen. Miehen joka oli tuttu, kaveri ja jonka ei koskaan minkään järjen mukaan olisi pitänyt mitään muuta ollakaan.

Olen usein jälkikäteen pohtinut tiesinkö oikeasti jo kun hänet karaokebaarissa joku meistä pöytäämme pyysi, että rakastun häneen vielä, puolen vuoden päästä? Missä vaiheessa sen noin puolen vuoden aikana tunsin oikeasti jotain?

Ihastuminen tuli yhtenä iltana. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Muistan sen illan, tunnelman, pieniä yksityiskohtia. Sen kun tiesin, että mikään ei koskaan enää tule olemaan niinkuin ennen. Vaikka miten pohdin, en tiennyt sen tulevan. En nähnyt mitään merkkejä, tähdet ei loistaneet yhtään sen kirkkaammin tai vatsassa leijaillut perhosia. Jokin kai johdatti kaksi tietä yhteen, syystä tai toisesta.

On toki aika tavallista ihastua yhtäkkiä ja on aika tavallista sekin, että kaveria kohtaan rupeaa tulemaan tunteita. Mutta tämä tarina on epätavallinen. Mies on 30 vuotta vanhempi. Kokonaisen elämän vanhempi. Eikä ikä ole vain numeroita.

Kun rakkaasi on 30 vuotta vanhempi, suhteessa on paljon asioita joita joutuu miettimään. Joita ei yksinkertaisesti tarvitse miettiä muuten. Alussa päätimme, että suhdetta on järjetön edes aloittaa ikäeron vuoksi ja yritimme hetken pysyä kavereina. Ei  se onnistunut. Sitten päätimme, että tapaillaan mutta voin tehdä mitä haluan, hän ei halunnut silloin eikä ole koskaan halunnut sitoa minua itseensä. Päätimme silloin jo, että ikäeron vuoksi emme koskaan muuta yhteen. Että ikäeron vuoksi pidämme suhteen ”vapaana.”

Aluksi rakastuneen huumassa saattoi tuntua, että kaikkihan meillä on yhteistä, tykätään samoista asioista mutta ei noin isoa ikäeroa voi olla huomaamatta. Se tuntuu ja se näkyy. 30 vuotta vanhempi ihminen on eri elämänvaiheessa. Ja usein myös fyysisesti eri kunnossa.

Monta kertaa vuosien aikana olen joutunut palaamaan rakkauden ytimeen. Siihen, että jos on rakkaus, se on voimakkaampi kuin mikään muu voima. Sitä ei voi irrottaa väkisin, sitä ei voi siirtää toiseen ihmiseen joka olisi nuorempi ja paperilla sopivampi. Onhan niitä tullut vastaan. Kaikin puolin hyviä, sellaisia joiden kanssa elämä olisi juuri sellaista mitä olen toivonut, kaikki kohdallaan mutta se rakkaus ei siirry. Se on jäänyt jumiin 30 vuotta vanhempaan mieheen.

Jossain vaiheessa korostui kovasti tässä ja nyt- ajattelu. Ensimmäisenä suurella osalla ihmisistä tulee mieleen väistämätön tosiasia, kumppanin todennäköinen varhainen menettäminen siksi, että toinen on niin paljon vanhempi. Vaivat. Vanhuus. Sitä saa mitä tilaa. Mutta elämä on silti tässä ja nyt. Hän on elossa nyt. Minä elän nyt. Meillä on omat asiamme nyt. Nyt voimme tehdä sitä ja tätä, joskus tulevaisuudessa ehkä emme. Muutenkin ihmiset elävät liikaa tulevassa kun jokaisen kannattaisi elää nyt. Huomenna voi olla kuollut, kuka siitä hyötyi, että jätit kumppanisi joka oli ”liian vanha” vaikka rakastit häntä?

Entä se vanhuus? Mahdollinen omaishoitajuus? Pelottaako? Joo ja ei. Me emme tiedä kauanko olemme yhdessä, emme tee suunnitelmia tulevaisuuteen. Mutta joo, kyllä minä voin hyvin olla se joka käy katsomassa 30 vuotta vanhempaa miesystäväänsä sairaalassa. Se, josta hoitajat kansliassa puhuvat. Se, jonka käsi on 30 vuotta sileämpi ja joka todennäköisyyslaskelmien mukaan pitää kiinni siitä ryppyisemmästä.

Joskus ottaa päähän, surettaa hirveän paljon. Miksi mies, jota rakastan enemmän kuin koskaan ketään on 30 vuotta vanhempi? Mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämän? Millaista meillä olisi ollut jos olisimme tavanneet paljon aiemmin kun hän oli vielä nuorempi? Joskus mietimme millaista hänen elämä oli kun minä olin vastasyntynyt. Hänellä oli vaimo ja lapset, kokonainen elämä, minä olin vasta tullut tähän maailmaan.

Toisaalta on oikeus saada rakastaa. Kaikki eivät saa rakastaa, eivät koskaan tuntea sitä ihanaa mutta monesti niin raastavaa rakkautta. Mutta minä olen saanut ja saan. Se on katkeransuloista. Rakastaa vähän mahdotonta. Mutta rakastaa silti. Toisinaan pelottaa ihan hirveästi ajatus, että joutuisin hänestä luopumaan vastoin omaa tahtoa, katsomaan vakavaa sairastumista. Mutta niin, ei se kysy ikää. Muistutan taas itseäni, että tässä ja nyt. On rakkaus. Ollaan me. Kaksi elämää välillä yhtenä.

 

 

 

Kommentoi

4 vastausta artikkeliin “Yhden pienen elämän nuorempi”

  1. Kerroitpa avoimesti ja rohkeasti viisaita sanoja ja varmasti pitkien pohdintojesi jälkeen. Rakasta rakasta vaan tässä ja nyt! Itsekin voi, nuorikin, sairastua vakavasti.
    Oma isäni oli äitiä 25 v vanhempi ja he elivät henkisesti rikkaan elämän .
    Anna53

    • Hei Julia! Niin he varmaankin olivat myös ihan onnellisia ne yhteiset vuodet 1940- luvulta alkaen. Saivat ison katraan meitä lapsiakin- ilman esim. uskonnoll. syittä. Luota itseesi ja intuituoosi, siihen teidän rakkauteen. Voi olla että se on sitä oikeata kota useimmat meistä jahtaa ja unohdetaan elää nyt.
      Anna

  2. Viisaita sanoja, rohkea olet… Heti mietin omalta kohdaltani, etten voisi suurta ikäeroa hyväksyä, mutta kuten sanoit… oikeus rakastaa… se on etuoikeus , ei kaikille itsestäänselvyys. Siistä eletään hetkessä ja nautitaan hyvistä hetkistä… tuetaan huonoina…
    Ihanaa kun olet löytänyt Onnen !

Vastaa

Rekisteriseloste  |   Käyttöehdot & evästeet

©2018 eurosinkut - *es

or

Log in with your credentials

Forgot your details?